Ruostumaton teräs passivoituu itsestään kun sen puhdas pinta on olosuhteissa, joissa on riittävästi happea kromista rikkaan kerroksen muodostumiseksi pintaan.

Tämä tapahtuu automaattisesti ja hetkessä edellyttäen, että teräksen pinnalla on sopiva määrä happea tarjolla. Passiivikerros kuitenkin kasvaa ajan kuluessa sen syntymisen jälkeen.

Luonnolliset olosuhteet, kuten ilma tai ilmastoitunut vesi, luovat ja ylläpitävät korroosiolta suojaavaa passiivista pinnan tilaa. Tällä tavalla ruostumattomat teräkset kykenevät pitämään korroosionkestävyytensä, vaikka pintaa vaurioitettaisiin mekaanisesti (esim. naarmuuntuminen tai koneistus) ja omaavat siten sisäänrakennettuna itsekorjaavan korroosiosuojamekanismin.

Jotta terästä suojaava passiivikerros pääsee muodostumaan, vaaditaan joko optimaaliset kontaminaatiovapaat olosuhteet, tai kemiallista optimointia. Paras mahdollinen passiivikerros muodostetaan kromirikastamalla pinta sähkökemiallisesti.

Ruostumattoman teräksen passivoitumisen tarkastamiseen on olemassa useita testejä. Yleisimpiä testausstandardeja ovat mm. ISO EN 9227:2012 ja ASTM A967- 13.